Avotakkaa voidaan pitää nykyisin asumisviihtyvyyden lisääjänä ja nimenomaan tulen katseluun tarkoitettuna tulisijana. Takkauuni levisi Suomen länsiosiin 1600-luvulla. Alkujaan takkaa käytettiin valaistukseen ja ruokien keittämiseen, kun taas uunia paistamiseen. Avotakka on nimensä mukaisesti avonainen eli suuluukuton, mikä on myös syy avotakan huonoon hyötysuhteeseen. Lämmitystapana avotakka ei toimi sen vaatiman vedon vuoksi. Puu vaatii palaakseen ilmaa 7-8 m3 puukiloa kohti. Koska palamisilman ja syntyvien savukaasujen pitää siirtyä savupiippuun eikä levitä sisälle, tarvitaan ilmavirtaus (vähintään 0,25 m/s).
Koska huoneesta poistunut ilma täytyy korvata, tarvitaan ulkoa (kylmää) korvausilmaa. Tämä tulee sisälle normaalisti ikkunoiden raoista ja muista vastaavista. Koneellinen ilmanvaihto ja liesituuletin rajoittavat korvausilman saannin, jolloin sisälle syntyy alipaine. Riittävän alipaineen myötä savukaasujen virtaussuunta muuttuu sisälle.
Edellä mainitun virtauksen myötä puut saavat noin 10-40 kertaa palamiseen tarvittavan ilmamäärän. Lämpö "lantraantuu" huomattavan suureen yli-ilmamäärään eikä sitä saada varattua tulisijan rakenteisiin. Ainoaksi lämmöksi avotakassa jää palamisen säteilylämpö.
Takkasydän on lisäosa, jolla avotakan lämmityskykyä voidaan parantaa. Avotakan keskeinen ongelma on tulipesän avonaisuus. Jotta savu ei tulisi huonetilaan, pitää virtauksen olla riittävä koko avonaiselta alueelta. Avonaisen alueen pienennys vähentää tarvittavaa virtausta.
Suuluukullinen takkasydän toimii tämänkaltaisena rajoittimena. Se asennetaan tulipesään jälkiasennuksena. Siinä voi olla myös ilmaraot sisäilman juoksuttamiseen kuumien pintojen läpi, jolloin tilan lämmitys edelleen nopeutuu.
Lähdekirjallisuus
Hyytiäinen, H. 2000. Pientalon tulisijat. Rakennustieto Oy. Tampere
Mäkelä, K. 1996. Kodin tulisijat (4. painos). Rakennustieto Oy, Rakentajain Kustannus. Tampere.
Vastad, K., Hallen, K. ja Visanti, I. 1978. Takka ja uuni. Kustannus Oy Tammi. Helsinki.