Leivinuunin kehityshistoria ulottuu viikinkiajan loppupuolelle noin 800-luvulle. Ensimmäiset varaavat tulisijat olivat kivikiukaita, joista kehittyi muun muassa sisäänlämpiävä leivinuuni. Ruoka jätettiin lämmitettyyn leivinuuniin hautumaan, ja illalla kotiin tultaessa ruoka oli sekä kypsää että rakennus lämmin. Illalla tulisija lämmitettiin uudestaan, ja yöllä uunissa kypsyi aamupuuro.
Leivinuunin tulipesä on vaakasuora. Siinä ei synny nopeasti nousevaa alkuvirtausta, kuten pysty tulipesässä. Myös palamisilman johtaminen on vaikeampaa, koska leivinuunissa ei ole rakoarinaa. Palaminen tapahtuukin yleensä pelkän suuluukun kautta tulevan ensiöilman avulla. Palamisilma virtaa polttoainepatjaan ja sen yli jatkaen perällä olevaan nieluun.
Palaminen jatkuu yläpalokammioon ja savukaasu jatkaa sivuja pitkin alas. Uunin alhaalta savukaasut siirtyvät ylös johtavaan savuhormiin. Koska polttopuut poltetaan samassa tilassa kuin ruoka paistetaan, esimerkiksi siinä ei kannata polttaa roskia.
Lämmityskäytössä leivinuunin voi lämmittää osittain, mutta ruuanvalmistuksessa uuni pitää lämmittää kuumaksi eli noin 250 celsiusasteeseen. Tämä asettaa suuria vaatimuksia vaipparakenteelle. Keittiön ylikuumenemisen vuoksi pintalämpötila ei saisi nousta yli 60 asteen. Suositeltava asennusratkaisu on, että suupuoli on keittiön puolella ja tulisijapuoli lämmitettävässä suuremmassa tilassa.
Lähdekirjallisuus
Hyytiäinen, H. 2000. Pientalon tulisijat. Rakennustieto Oy. Tampere
Mäkelä, K. 1996. Kodin tulisijat (4. painos). Rakennustieto Oy, Rakentajain Kustannus. Tampere.
Vastad, K., Hallen, K. ja Visanti, I. 1978. Takka ja uuni. Kustannus Oy Tammi. Helsinki.