Varaava takka (myös takkauuni) on nykyisin yleisin takka. 1970-luvun lopulla kehitetyn tulisijan ideana oli yhdistää avotakan luoma mahdollisuus katsella tulta ja uunin lämmityskyky. Aluksi tässä tulisijassa ei ollut suuluukkuja, mutta pian takkaan ruvettiin valmistamaan valurautaluukkuja. 1980-luvulla kehitettiin myös lasiluukku, joka mahdollisti sekä paloilman tarkan syötön että säteilylämmöstä nauttimisen. Nykyisin varaavat takat ovat lähes yksinomaan lasiluukullisia. Kooltaan varaava takka on yleensä 1200 mm leveä, 800 mm syvä ja korkeus tavallisesti 2100 mm.
Varaavassa takassa on pysty tulipesä ja lähes poikkeuksetta valurautainen rakoarina. Ensiöilma syötetään puiden alaosaan rakoarinan alle suuluukun alaosan raoista. Toisioilma ohjataan liekkien yläosaan osittain suuluukkujen laseihin puhaltaen. Näin lasit pysyvät puhtaina. Palamiskaasut etenevät nielun kautta yläpalokammioon ja laskeutuvat ulkokuoren sisällä olevia savusolia pitkin alas. Laskeutuvat savukaasut luovuttavat lämpöä rungon massaan ja poistuvat viilentyneinä alhaalta savuhormiin ja savupiipun kautta ulos.
Varaava takka voidaan rakentaa vuolukivestä, tiilestä tai tulenkestävästä valumassasta. Valumassasta tehdyt teolliset elementit verhotaan pääsääntöisesti kaakelilaatoilla. Takan ulkoseinä on muillakin materiaaleilla lähes poikkeuksetta kuorellinen.
Lähdekirjallisuus
Hyytiäinen, H. 2000. Pientalon tulisijat. Rakennustieto Oy. Tampere
Mäkelä, K. 1996. Kodin tulisijat (4. painos). Rakennustieto Oy, Rakentajain Kustannus. Tampere.
Vastad, K., Hallen, K. ja Visanti, I. 1978. Takka ja uuni. Kustannus Oy Tammi. Helsinki.